Ranksa

Aina mulla käy niin, et heti ku pääsen Suomeen, blogi muuttuu ihan turhaksi kapistukseks. Mutta ainaki siis pääsin Suomeen. Nyt oon jo pari viikkoo ollu Ranskassa, Saint Just nimisessä kylässä Lyonin suunnalla. Oon kerenny käydä Pariisissaki ja joutunu kivasti pajattaan ranskaa. Poskisuukkoihin oon joutunu tutustuun jo Kiinassa, joten se ei oo ollu toistaseks ongelmana. 

Tapasin Pariisissa yhden ukrainalaisen pojan Odessasta, itä-Ukrainasta. Se kerto, et sinne tulee todennäkösesti sota elokuussa. Sillä oli sekä venäläisiä että ukrainalaisia juuria ja sen takia se ei mistään hinnasta halunnu ite osallistua sotaan. Sen mukaan koko Odessassa ei ollu tarjolla mitään töitä eikä kellään ollu rahaa. Se kuulosti aika uskottavalta, koska se kerto, et koko Odessassa ei oo ku ehkä neljä pyykinpesukonetta ja se kysy multa, osaanko mä käyttää sellasta. Sitä kurjuutta se oli päässy pakoon hommaamalla (tod.näk. ostamalla mafialta) kahen viikon viisumin Kreikkaan. Sillä se oli tullu Puolan kautta Pariisiin, työskennelly sen veljelle kymmenen päivää ja ku me tavattiin, sillä oli enää neljä päivää viisumia jälellä. Sitä ei kauheesti houkutellu palaaminen Ukrainaan, jossa kirkotki on kuulemma valjastettu sotapropagandalle, vaan se aiko yrittää Pariisiin jäämistä venäläisen mafian avulla. En tiiä miten poikaparalle kävi, mut sen kans oli mielenkiintosta jutella.

422 porrasta

Pariisi oli täynnä jonoja. Tässä joitaki Notre Dameen haluavia.

Ei vieläkään

Ei viisumia, ei mitään. Viikonloppusuunnitelmana tehä jotain kivaa.

Я жду...

Kuin ikävää on vaan odottaa. Varsinki sillon ku ei tiiä, kauan mihin asti joutuu oottamaan. Viis päivää oon oottanu puhelinsoittoa ja tänään ku kävin kysyyn, sain tietää, et mun asiaa aletaan poliisilla käsittelemään torstaina ja sillon mun pitäs käydä viemässä mun passi tonne toimistoon. Hyvällä tuurilla siis voin saada sen viisumin jo perjantaina, mut aattelin olla ajattelematta asiaa, etten sit perjantaina taas pety.

Niinpä siis ootan, et ois torstai. Ja sit ootan et ois perjantai. Ja sit maanantai. 

Onneks mulla on jotain tekemistäki, vaikkei kyl paljon. Oon tottunu siihen, et mulla on kokoajan kaveri naapurihuoneessa ja ilman sellasta kaveria kyllä tylsistyttää! Mut tänään sentään kävin helsinkiläisten kans ekskursiolla, eilen kävin kävelyllä yhen niistä kans, oon pelaillu skipboa ja lauantaina palloilin tveriläisten nuorten kans. Huomenna ois tarkotus käydä taas maalla lahkolaisten kommuunissa. Suorastaan jännittää, mut ne on ollu ihan kilttejä niin ehkä mä selviin. Ne lupas et pääsen uimaan niillä. Se oiski toka kerta Venäjällä, ekan kerran uin Baikalilla viime kesänä ja siellä pitäs olla puhasta vettä. Jospa noittenki jokisessa ois sen verran puhasta vettä et uskaltautuisin. Vaikka tähän mennessä mä oisin kyl uinu jo monesti, mut mua pelotellaan kokoajan veden likasuudella. Kai se sit on likasta.

No, oottelen viel vähän lisää. Mulle saa kyl järjestää virikkeitä, jos jotain keksii.

Päivitystä tilanteeseen

Mulle on varmaan jo viis kertaa ihasteltu, miten ilonen voin olla vaikka mulla on passi hukassa ja maastapoistuminen vähintäänki epävarmaa. No, mä oon kuitenki kokoajan luottanu siihen, että tilanne ei oo epätoivonen, vaan kaikki asiat jotenki järjestyy. En oo jääny hirveesti pohtimaan, miten ne järjestyy ja mitä tappioita mä sen järjestymisen eteen joudun kokemaan, vaan sillon ku on pitäny toimia, oon toiminu, ja sillon ku on pitäny oottaa, oon pitäny hauskaa kavereitten kans. Ja jostain niitä kavereitaki riittää, venäläisiäki! Just tutustuin neljään uuteen venäläiseen ja ai että ne oliki mukavia. :)

Mutta kyllä mun luottamus aina välillä horjuu. Viimeks eilen, tänään ja toissapäivänä. Toissapäivänä olin pulassa kiinalaisten kans, eilen niitten kans meni aika hyvin. Kävin siis hakemassa sen viisumin aamulla, olin hyvissä ajoin paikalla ja tietenkään ne ei suostunu antaan sitä ennen kymmentä. Kävin sit odotellessa kävelyllä ja näin aika sulosen tapahtuman. Yks raukka lintu oli tippunu lampeen ja räpiköi siellä et ei hukkuis. Mun sydän oli särkyä, mut mä en ollu ainut. Yks moskovalainen äiti lapsensa kans oli kans puistossa ja se toimi saman tien ja kävi nostamassa sen linnun sieltä lammesta. Joku toinen moskovalaistäti oli kans jo matkalla pelastamaan sitä puun oksalla. Ja niin se lintu pelastu. Se nostettiin penkille ja siihen se jäi läähättämään. Toivottavasti se pelastu ihan kokonaan eikä kukaan syöny sitä heti ku mä olin lähteny.

Mut sit mä sain viisumin (halvalla!) ja lähin nopeesti asemalle takas et oisin ehtiny elektritshkaan. No, oisin muuten ehtiny, mut se elektritshka ei kulkenu sinä päivänä. Olin todella turhautunu, koska tiesin, et Tverissä ootetaan mua jo. Aika oli todellaki rahaa ja niin mä sit päädyin jonku feikkitaksin kyytiin. Kymmenellä eurolla pääsin takas Tveriin lähes ajoissa. Kyyti oli turvallinen ja mä olin tyytyväinen. Tverissä ehin käyä poliisilaitoksella antamassa mun sormenjälet (musteella paperiin!!) ja kirjottamassa jonku ilmotuksen. Ja tänään kävin hakemassa mulle rekisteröinnin ja maahantulokortin. Seki oli kunnon näytös, koska mun kans lähetettiin yks kansainvälisen toimiston sihteereistä ja se sit käski mun puhua enkkua sen kans, että me päästäis jonojen ohi. Se puhu ihan hyvää enkkuu ja sen kans oli kiva rupatella, joten niin me sit tehtiin. Ei varmaan toimis Suomessa.

No, sen jälkeen tulin takas tänne yliopistolle tonne kansainväliseen toimistoon. Sieltä yritettiin soittaa sinne viisumiyksikköön tai minne lie et ne ois ruvennu tekeen mulle viisumii. No, kun ne lopulta saatiin kiinni, ne sano, et ne ei voi tehä mulle sitä viisumia, koska mun viisumi on hankittu Suomesta eikä Tverin yliopiston kautta. Siinä ei sit auttanu mikään. Rupes näyttään siltä, et mun pitää paeta maasta jostain valkovenäjän kautta tai jotain. Paikalle kutsuttiin osaston päällikkö ja mun käskettiin hakee kaikki tiedot siitä matkatoimistosta mistä sain viisumin. Kun tulin takas, se päällikkö oli ihan sitä mieltä, et mun ei pitäis joutua ainakaan maksaan jotain sakkoa. Se sihteeri (nimeltään Natasha) soitti uudestaan sinne viisumiyksikköön ja pyys niitä selventään asiaa. No, ne selvensi ja loppujen lopuks jotenki ihanasti kävi niin, että ne lupas tehä sen viisumin mulle! Siinä vaiheessa mä lähin yhen harjottelijatytön kans ihan pikavauhtia pankkiin maksamaan sen viisumin. Maksettiin se johonki ihme automaattiin ja juostiin takas. 

Kaikki näyttää taas järjestyvän. Oon toipunu näistä kolmen päivän järkytyksistä ja lyhyistä yöunista ja jaksan taas hymyillä. Huomenna Natasha itse lähtee viemään mun paperit sinne viisumiyksikköön, joten kyllä mä sen viisumin joskus saan! :) En uskalla enää toivoo et se ois perjantaina valmis, mutta viimekeskiviikkona viimestään lähen täältä hullujen huoneesta toiseen hullujen huoneeseen. Ja sit Suomessa voin kyllä jo sanoo, et oon suorittanu venäjän opinnoista ja viisumiopeista pitkän oppimäärän.

Vaihteen vuoks kokemuksia kiinalaisesta tehokkuudesta

Nää mun vikat viikot täällä Venäjällä näyttää olevan hyvin byrokraattisia. Tänään mä tutustuin vähän enemmän kiinan byrokratian rattaisiin. Jotta erot tulis selvemmin esille, kerron eka, miten sain mun uuden passin Moskovan Suomen suurlähetystöstä.

Se meni siis silleen, et laitoin heti perjantaina viestiä lähetystöön siitä, mitä pitää tehä jos hukkaa passin. Vastaus tuli alle tunnissa, tee näin tai noin, tsemppiä ja onnea.

Maanantaina olin 9.05 siinä suurlähetystön ovella, mut ohjattiin oikeeseen huoneeseen, odotin joku 5 min, sinne tuli täti, jolle annoin mun hävinneen passin kopion. Kun kävi ilmi, et mulla ei oo tarpeeks käteistä maksuks, se soitti jonnekki ja joku Olga tuli samantien paikalle, vei mut automaatille, toi takas ja sillä aikaa kaikki paperit oliki valmiit. Jätin mun puhelinnumeron niille ja lähin klo 9.20. Torstaina tuli viesti, et passi on tullu ja perjantaina olin taas klo 9.00 ovella. Mulle annettiin mun passi, allekirjotin yhen lapun ja kolmessa minuutissa olin valmis!

No, palataan Kiinaan. Aina ku asioin lähetystöissä, mun on herättävä ennen viittä, että mä ehin noin ysiksi perille! Voitte vaan kuvitella kuin hyvä mieli sellasina aamuina on. Tänään mulla kävi tuuri, mulla oli banaani matkaevääks. Kaikkien eksymisten ja myöhässä olevien junien jälkeen olin oikeen oven takana vasta puol kympiltä. Paikalla oli paljon muitaki ja epämääränen jono/rykelmä ihmisiä odotti pääsyä sisään. Joku afrikaantsi jossain vaiheessa vinkkas et meiän, siis mun ja mun kans tulleiden argentiinalaisten, pitäs kirjottaa nimet johonki lappuun. Kirjotettiin. Mulla oli kunnon kielimyrsky ku mun takana oleva mies rupatteli mulle venäjäks, ohi lappas äänekkäitä kinkkejä ja argentiinalaiset pyys vähän väliä mua tulkkaan jotain.

Kuva Lihoslavlin keskustasta, 40-50 000 asukasta.

Puolen tunnin odottelun jälkeen meille käytiin jakaan jonotusnumerot ja osa pääs meidän eeltä jo sisään. Meitä jäi siihen argentiinalaiset, se afrikaantsi, se venakkosetä mun takana ja viel yks venäläinen tyttö. Me rupateltiin siinä aina välillä ja pikkuhiljaa sinne alko kerääntyyn enemmänki porukkaa. Ku oltiin ootettu tunti, ihmiset alko hermoileen. Mun oma mieliala oli aika matalalla, olin niin väsyny ja nälissäni, et mua huippas. Ne jotka oli oottanu vasta puoltuntia ei ollu nähny et kukaan ois päässy sisään. Ne hermostu ja alko yksitellen lamppaan sisään, aina ne käännytettiin takas. Lopulta me kaikki mentiin sisään, ja niin ne lupas et me ekat viis saadaan jäädä sinne, muut joutu vielä ulos.

Siel sisällä oli tietty populaa. Aloin argentiinalaisten kans täyttään niitä papereita, jotka oli vaan kiinaks ja venäjäks. Käänsin ne kysymykset, mitkä osasin ja loput jätettiin tyhjiks. Siinä meni aikaa, mut sit oliki jo mun vuoro päästä luukulle. Menin, kerroin mun asian ja pyysin nopeaa käsittelyä. Kaikki oli kunnossa vähän aikaa, juoksin ympäri huonetta ettimässä saksia ja liimaa et se mun ikänen virkailijatar olis tyytyväinen. Ja oli se. Mäki olin siihen asti, et se sano, et ne ei tee pikaviisumia ja saan sen viisumin vasta ens viikon tiistaina, ja koko sen ajan ne pitää mun passin niillä. Enhän mä voinu sellaseen alkaa, yliopiston toimistonväki ois repiny multa pään ku olisin niille kertonu et saan passin vasta ens tiistaina. Mä selitin mun tilannetta, pyysin niitä ymmärtämään ja auttamaan, kysyin eikö sitä mitenkään ois voinu nopeuttaa. Ei, ei mitään.

Olin niiiiin turhautunu. Lösähin ekalle penkille enkä tienny mitä tehä. Laitoin viestin Kiinaan, et tästä ei tuu mitään, voin saada viisumin vasta aikasintaan kahen viikon päästä ja sit on melko turha jo tulla. Nälkä, väsy ja pettymys, kaikki tunteet oli aika vahvoja. Just ku olin saanu viestin lähetettyä, niitten hovimestari alko kyseleen suomalaista. Se kyseli mua! Neiti, tekö olette Suomesta? Ongelmanne on ratkaistu. Tuijotin sitä silmät pyöreinä ja palasin sinne luukulle, jossa se tyttö hymyili mulle ja sano, et joo, me tehään sulle se viisumi huomiseks. Mä ihan tärisin ku olin niin onnellinen. Annoin sille kaikki paperit, se kirjotti kuitin ja vot. Laitoin samantien uuden viestin Kiinaan, josta samaan aikaan tuli viesti, et hymyile kauniisti ja kysy vielä kerran.

Niin, kai se tyttö ois menettäny kasvonsa jos se ois ensin kieltäny ja heti perään myöntyny mun pyyntöihin. Mikä onni et mä en suutuspäissäni saman tien painunu pihalle sieltä! Voi kinukit, minne mä joudun teidän kans!

Nyt oottelen, et olis huominen ja heräisin taas viideltä ja matkustaisin Moskovaan hakeen viisumia. Ja sit oottelen soittoa täältä kansainväliseltä toimistolta siitä, mitä mun seuraavaks pitäis tehä. Jos noi venäläisetki joskus heräis siihen, et mä haluan täältä pois! Viisumi tänne ku olis jo! :D

Poliisin juttusilla

Niin, nyt oon siis tutustunu tveriläiseen ja venäläiseen poliisitoimintaan. Kävin nimittäin viime viikon perjantaina poliisilaitoksella. Hommahan meni niin, että keskiviikkona en löytäny mun passia, torstaina tajusin et se on ihan oikeesti hukassa, ja perjantaina päätin mennä käymään kansainvälisyyskeskuksessa täällä yliopistolla, et saisin tietää, kuin kauan uuden viisumin saaminen kestää.

Siellä toimistolla mulle (ei niin) ystävällisesti kerrottiin, et oisin voinu tulla paikalla aikasemminki ja noin viiden puhelun jälkeen mut lähetettiin suorilta poliisilaitokselle. Neuvoksi annettiin, et missään nimessä ei saa käyttää sanaa varastaa tai kertoa, et olin käyny muuallaki ku perekrjostokissa (missä en todellakaan ollu käyny, varsinkaan ostamassa leipää niin ku ne sopivasti täydensi mun kertomusta) ja spravka sieltä oli ehottomasti saatava.

Mun ei tarvinu mennä yksin vain sain mukaani mahtavan, venäjänkielisen kämppikseni! En siis ehtiny liiemmälti huolestua tai jännittää venäläistä poliisia. Enemmän mua jännitti, miten me löydetään perille. Reitti ohjeet nimittäin oli, et kaposhvaralta oikeelle Club Zerkalolle asti ja siellä on poliisi. Mä ajattelin ensin et mä en vaan tiedä mitä Klub tarkottaa, mutta kyllä se oli yökerho. Poliisilaitos oli sit onneks sen takana, yks vähän rapistunu betonilaatikko.

Mentiin sisään ekasta ovesta, tavattiin kalju, kaljamahainen mies, joka tajus heti, et mun kämppis on venäläinen. Vaikka se ei sanonu sanaakaan venäjäks! No, sen huomion jälkeen se ei enää suostunu puhuun mulle, vaan lähetti meiät rakennuksen toiselle puolelle jonnekki toiselle osastolle. Sieltä me löydettiin nainen, joka oli jo oottanu meitä. Se lähti samantien hommaan mulle sitä spravkaa. 

Ensimmäinen tyttö sano, ettei se anna mitään lappuja mulle, koska en oo reikisteröityny. Seuraava sano, et se eka nainen vois antaa jonku tyhjän lapun, jonka vois täyttää, mutta ei se suostunu sitäkään antamaan, vaikka kuin se täti yritti ylipuhua sitä. Ei niin ei. Meiän täti luovutti ja käski meiän mennä takas sinne mistä tultiinki ja käskee siellä jotain setää kirjottamaan meille jonku ilmotuksen ja jonku paperin ja antaan sen spravkan ja jotain se vielä puhu valokuvastaki. Pää pyörällä me sit palattiin takas, ilmottauduttiin jollekki uudelle miehelle, joka oli tullu siihen ja jäätiin odottelemaan.

Odotettiin siinä käytävällä. Ohi kulki ihmisiä sellasen panssarioven läpi eestaas. Se vartijamies availi sitä ovee sillon ku kännykkäpeliltään ehti. Ohi meni toimistotyöntekijöitä, ihmisiä sinne luukuille, poliiseja ja kaiken maailman tärkeitä heppuja. Ja me ootettiin. Ja hihitettiin. Ja kaikki ohikulkevat tuijotti meitä hyvin kiinnostuneina. Sinne tuli esim kolme poliisia ja kolme "rosvoa". Yks onneton niistä kuulu kysyvän vessaa, johon sille tylysti vastattiin, ettei sellasta oo olemassakaan. 

Hyvin pitkän ajan kuluttua, ehkä puolen tunnin päästä paikalle suvaitsi tulla meiän tuntema kalju kaljamaha. Sillä oli paperit mukana ja niin se sit rupes haastattelemaan mua mun tulkin välityksellä. Mä vastailin sille tulkkauksen kera ja ilman, venäjänsin mun nimen ja syntymäpaikan sille, huomautin sille et oon jo yli yks vuotias ja sitä rataa. Ja se rääväsuu jakso haastatella siinä mun ohessa myös kaikki ohikulkijat. Tässä pienin taiteilijanvapauksin sen ajatuksia:

Ja minne oot menossa? Aa, haluaksä poliisiks? Hullu, mieti vielä kaks kertaa! Ai sä oot takavarikoinu, mitä? Hyviä juomia? Laita johonki hyvään talteen, et ne myös säilyy. Omaan huoneesees piiloon vaikka. Tvojo imja, imja! Tunnen oloni ihan opettajaks... Ai moi, nää on suomalaisia tyttöjä, toi on hukannu sen passin. Niin, sehän (poliisi) istuu nyt siks ku otti niitä lahjuksia. Ai eikö suomalaiset poliisit oikeesti edes ajattele ottavansa lahjuksia? Ja sä haluut sinne töihin.

Niin, sit ku se hituri oli saanu kirjotettua sen lapun, se käski mun kirjottaa siihen alle et kirjoitettu sanojeni mukaan totuuden mukaisesti. Mä tyytyväisenä kirjotin, en nimittäin voinu saada mitään selvää sen käsialasta. Mut ei se siihen loppunu, seuraavan paperin piti olla mun kirjottama! Se kysy tulkilta, osaanko mä ees kirjottaa. Siitä suivaantuneen aloin sit kirjottamaan niinku se käski. En tietenkään tajunnu mitään mistä se puhu. Mistä mä oisin voinu tietää sanan etsintä ku en oo lukenu venäjänkielisiä dekkareita. Keksin sit ihan uuden sanan, ja siinäpä koko poliisilaitokselle ilonaihetta. :D Ne oli ihailtavan  huumorintajusia.

Koko pitkän odotuksen (meillä kesti siellä melkeen kaks tuntia!!) kohokohta oli, ku viimenen poliisisetä tarkisti mitä olin kirjottanu ja anto mulle sen kaivatun spravkan. Se oli niin innostunu meistä suomalaisista et se pyys mut sen luukulle mun omalla nimelle! Heljä, tule tänne. Allekirjotus tohon. Hmm. Heljä, tule tänne. Spravka. Sain käteeni sellasen A5-kokosen paperilapun jossa oli yks leima. Olin vähintäänki hämmentyny. Ja otettu, onhan sentään kohteliaisuus käyttää tuntemattoman tyttösen nimeä. :)

Suunnilleen näin toimii venäläinen poliisi. Toimii.

Päivä maalla

 Nyt on tytöllä huonosti asiat. Mulla ei oo päiväkirjaa! Blogi saa jälleen kerran toimia mun ajatusten ulostuloväylänä. 

Aika täällä Tverissä alkaa käydä vähiin, tosin en tiedä vielä yhtään millon pääsen lähteen täältä. Kävi nimittäin niin hauskasti, että otin ja hävitin mun passin! Mutta siitä ehkä lisää joskus toiste. Nyt mulla on paljon mukavampaa kerrottavaa. 

Kouluvelvollisuudet alkaa olla aika valmiita. Enää pari hassua koetta, joista ei voi olla pääsemättä läpi, ja siinäpä se sitten oli! Sen kunniaks ajattelin viettää viikonloppua murehtimatta sen enempää kouluasioita ku passiasioitakaan! Aloitin mukavasti lähtemällä aamulla aikasin Lihoslavliin. Menin elektritshkalla, eli lähijunalla. Onneks olin ajoissa paikalla, se juna nimittäin oli aika täys! Kaikki Tverin ja lähialueitten vanhukset oli matkalla istuttamaan viimesiä taimia mökeilleen. Sitä ihmisten ja tavaroitten määrää! Kaiken kukkuraks siellä oli myös yks junnujalkapallojoukkue pelimatkalla. Aurinko porotti suoraan sisään ja vaikka ikkunat oli auki, sisään paahtu. Söin niin pika-aamiaisen et olin ihan nälissäni ja janoissani ku vihdoin se 47 min pitunen matka oli ohi.

Kävelin siitä asemalta vähän mutkitellen karjalan kielen tunnille. Koko tunnin tyypit puhu siitä, miten ne esiintyy viikon päästä. Juttelu suju ihanalla venäjä-karjala -sekamelskalla ja mä töin tuskin pysyin kärryillä. Mut tietenki kysyttiin myös mukaan, mut ehkä skippaan sen kuitenki tällä kertaa. Sen jälkeen herrasmiehenä ja ainoona miehenä yks opiskelija kysy multa, oonko mä tulossa sen kyydillä Tveriin. Se sopi mulle tietenki, mut halusin eka käydä katsastaan kaupunginpuiston, jota mulle viimekerralla kehuttiin. Aattelin et siinä ei kestä kauan niin uskalsin sit vaivata tätä herrasmiestä. Mut se oli niin herrasmies, et se lupas heittää myös pari muuta tätiä siitä koteihinsa kilsan päähän. Niin me sit ensin mentiin viemään niitä.

Kun päästiin sen toisen tätin kotiin, se ihasteli sen ihanaa kotia siitä autosta ja sano, et jos me haluttais niin voidaan tulla kattoon sen kotia. Ja me mentiin. :)

Se oli taiteilijoiden koti! Kuten näistä kuvista niitten pihalta näätte. Ne oli 1990-luvulla ite rakentanu niitten talon suunnilleen tyhjästä niitten omien sanojen mukaan ja edelleen täydensi ja koristeli niitten tiluksia voimien ja rahojen mukaan. Siellä oli sauna ja puutarha, penkki jolla levähtää ja viihtyisä koti, jossa ahertaa. Isäntä oli runoilija-kirjailija joka lahjoitti mulle itse kirjottamansa kirjan nimmareineen kaikkineen. Sen jälkeen se viel halus antaa mulle sulkaarasian ja venäläiseen tapaan osoitti välittävänsä pörröttämällä vähän hiuksia. Söpö! Siinä ne sit vaimonsa kanssa tarjoili meille teetä, keksejä ja kaljakeittoo. Sitä on se niin kuuluisa venäläinen vieraanvaraisuus!

Kaupunginpuutarha jäi tälle puutarhalle kyllä kakkoseks, vaikka me siellä istuttiinki tunteroinen keskustelemassa suomalaisen ja venäläisen koulun eroista. Paluumatkalla tutustuttiin poliiseihin, jotka kirjotti kauniin laskun ylinopeudesta. Opin, että vaikka kaupunginalueella saa virallisesti ajaa 60 km/h, sanaton sopimus poliisin ja autoilijoitten välillä on et saa ajaa 80 km/h. Jos ajaa vielä siitäki nopeempaa, voi saada 10€ sakon. 

Hyvä päivä, eikä oo vielä ees loppunu!