On ihanaa ku Suomessa paistaa aurinko kymmeneen asti illalla ja pimeä tulee vasta yheltätoista. Kauheen lämmintä ei oo ollu, mutta ehin kyllä jo kärähtää yks päivä ku olin koko päivän ulkona. Pitkähihanen on kuitenki joka päivä ollu käytössä.
Kotona oli kans tosi mukavaa. Järkkäsin iskän synttäripippaloita ja kävin välillä vähän rellestään kavereitten kans. Oli parasta että siellä ei ollu liikaa ihmisiä. Ehin nähä kaikki ja meitä oli sopivan tiivis porukka jonka kans voitiin käyä jopa syömässä Ylivieskan kiinalaisessa ravintolassa. Nam. Hyvää ruokaa sielläki oli, tosin aika suomalaiseen tyyliin tarjolla. :)
Töissäki on kivaa. Tutut ihmiset, samat, vanhat tavat ja tasasen tappava työ: ei siis stressiä työasioista, ei vastuuta mistään! Kyse on aina vain makkaroista, ei mistään tärkeästä. Aivotoimintaa voi pitää yllä muistelemalla venäjänkieltä ja harjoittamalla sitä. Mikäs sen mukavampaa! Очень приятно!
Sopeutuminen omaan kotimaahan ei silti oo sujunu ihan kivuitta. Kiinassa mun koko elämä oli täysin järjestyksessä. Kaikki mun tavarat oli yhdessä pienessä huoneessa. Koko omaisuus. Mulla oli tasan yks ystävä ja kaks kaveria. Niitten tapaamiset järjestin säännöllisesti ja järjestelmällisesti ja lopun ajan nautin omasta rauhasta. Olin ihan oikeesti yksin.
Täällä Suomessa tilanne on vähän eri. Mun tavarat on levällään ympäri Suomea, kolmessa eri paikassa. Elän edelleen matkalaukkuelämää, ainakin pari viikkoa vielä. Ja oikeestaan sinne syyskuulle asti, koska sitte vasta pääsen Joensuuhun ja tiiän jääväni sinne myös.
Kavereita mulla on ihan yhtä levällään vielä useemmassa paikassa. Ja niitä on paljon. Niin paljon että ajatuksestaki tulee sosiallinen ähky. Olis mukavaa jutella jokaisen kans erikseen. Istua alas ja vaan jutella kasvokkain. Mutta useimpa se menee niin että mukana on viis kaveria, viis niitten kaveria, viis kaverin kaverin kaveria jne. Ennen mä rakastin isoja porukoita ja menin niitten mukana ku kala vedessä. Nyt mä väsähän melkein saman tien. En tiiä miten päin mun pitäis olla, mitä sanoa ja kelle. Olo on epävarma enkä jaksa tutustua oikeen keneenkään. Varsinki ku tuntuu että omiin kavereihinki sais tutustua uudestaan... Kai se tarkottaa sitä että musta on tullu erakko. Ihan oikeesti. Mä pelkäsin sitä kyllä jo Kiinassa ja mietin että voikohan se olla mahollista. Mutta en ikinä uskonu että se vois. Hyvänen aika! Mähän oon sosiaalinen. Edelleenki. Mä rakastan mun ympärillä pörrääviä ihmisiä! Mutta silti olo on aika tyhjä. Aika erakkomainen.
Mutta jospa se tästä pikkuhiljaa helpottais. Ainaki mä voin aina soittaa kelle vaan. Ja se on aika mukavaa.
Mietin edelleen mitä teen tälle blogille. Voi olla ettei mulla oo enää aikaa pitää tätä kovin säännöllisesti. Ja jaksanko pitää enää ollenkaan. Katsoo nyt. Toisaalta mulla on edelleen satoja kuvia mitä ette oo nähny, saman verran juttuja mitä ette oo kuullu. Mutta tuleeko ne kuitenki puhuttua kasvokkain nyt ku oon täällä? En tiiä. Joten kuulostellaan. Laittakaa kommenttia jos ootte jotain mieltä.
